The Butt Ugly Weblog

One of the somewhat unexpected side benefits of role playing games is that you learn to invent and tell a story real fast. Lately, I've found that this skill is rather useful when your kid starts expecting a bedtime story. Guessing that he might want to hear one every night for the next ten years or so, I need to look forward to maybe 3600 stories or so. Sounds like a lot, but I have a feeling that those years are going to pass sooner than I expect.

Of course, I can't use my arcane knowledge like Cthulhu Mythos to weave a story (yet...), but so far it's become a thing between us. He likes to hear me talk, and I like to tell a story. So it's working out ok, even though the stories are simple and somewhat repetitive. Though I have to admit that they sometimes surprise me too - I had no idea for example that this night's story was going to end up in a half-burned outhouse under a starry sky...

Stories are a fundamental way of transferring wisdom between generations. It's so fascinating to be a part of that continuum.

Keskustelu homoliitoista on nyt lähtenyt jotenkin raiteiltaan (tosin, niin aina tälläiset asiat tuppaavat lähtemään). Eroamistahti vain kiihtyy (tänään mennee rikki 5000 päivälähtijää), ja arkkipiispa on vihdoin saanut suustaan sanottua, että Päivi Räsäsen mielipiteet eivät ole kirkon mielipiteitä, ja että kyllä kirkko hyväksyy homot siinä missä muutkin, ja että kyllä kirkkoon mahtuu monia ääniä.

Hyvä näin. Mutta kun se ei ole se ongelma.

Ongelma on se, että kaksi miestä (tai naista) ei voi kävellä edes maistraattiin mennäkseen naimisiin ja saadakseen samat oikeudet yhteiskunnan edessä kuin mitä heteroparilla on. Uskonto määrittelee, ketkä saavat olla lain edessä tasa-arvoisia, ja se on yksiselitteisen väärin.

On ihan turha mussuttaa moniäänisyydestä ja hyväksyä homot ryhmähaleihin niin kauan kuin tilanne on se, että kirkolla on yksinoikeus määritellä se, mitä avioliitto tarkoittaa yhteiskunnassa.

Ongelmaan on toki yksinkertainen ratkaisu, sama kuin monessa muussakin länsimaisessa valtiossa: valtion tulee määritellä avioliitto tasa-arvoiseksi kumppanuussuhteeksi kahden (tai useamman) henkilön välillä. Kirkko voi pitää vihkimysoikeutensa ja suostua naittamaan vain osajoukkoa tästä keskenään. Mutta maistraatissa pitää ihmisten pystyä virallistamaan liittonsa niin, että heillä on samat oikeudet ja mahdollisuudet kuin kenellä tahansa muullakin. Mikään muu ei toteuta oikeutta. (Ei, rekisteröity parisuhde ei ole avioliitto; se on vain avioliiton kaltainen tuote joka ei anna samoja oikeuksia, vaikka toki hieman; vähän kuin jokin aromivahvenne.)

Suomen kansankirkolla on muutenkin vakava PR-kriisi: jos kenen tahansa satunnaisen KD-kansanedustajan mielipiteet koetaan edustavan kirkon kantaa, niin tiedotus ei pelaa oikein. Vaikuttaa siltä, että koko pulju on tyystin halvaantunut käsittelemään tilannetta: se ongelma syntyy, kun aletaan kulttuurirelativisteiksi ja hymistellään, että kaikki mielipiteet on oikeassa. Sitten kun pitäisi yhtäkkiä repäistä firman mielipide jostain, niin sitten sitä ei oikeastaan olekaan, ja joku vetää aina herneen nenäänsä oli joku mitä mieltä tahansa. Sitä niittää minkä kylvää, ja voi olla, että monelle "en mä kehtaa, mitä mun vanhempani sanois" -epäröitsijälle tämä koko keskustelu antaa kulttuurillisesti hyväksyttävän syyn lähteä kirkosta. Päivi Räsäsen mielipiteistä ei pidä moni, joten se on hyvä keppihevosperustelu, jos joutuu asiaa selittelemään.

Onko muuten mikään ihme, että ihmiset kaikkoavat niin helposti, kun mielipiteen ilmaiseminen eroamisella kestää viisi minuuttia, sen voi tehdä vaikka pikkutunneilla baarista palattua ja nettoaa ensi vuonna useamman satasen? Vaihtoehto olisi mennä seurakuntavaalien sivuille, klikkailla tuntemattomia ihmisiä, joista kerrotaan pelkkä ammatti, tehdä pirusti taustatyötä ja etsiä se homoliittomyönteinen kandidaatti, raahautua äänestyspaikalle, kirjoittaa numero, ja sitten toivoa, että ehkä 20 vuoden päästä kirkolliskokouksessa istuvia jääriä on tuoni harventanut niin paljon, että järjen ääni alkaa voittaa. Edes ennakkoääniä ei voi antaa postitse - saati sitten internetissä.

Tyhmäähän tässä on se, että hyvin toimiva kirkko olisi yhteiskunnalle hirveän arvokas asia. Jokaisella meistä on kuitenkin tarve jonkinasteiseen hengellisyyteen, ja se, että voi uskoa siihen, että on jotain parempaa olemassa, antaa monelle toivoa ja voimaa. Ei ole väärin uskoa, toivoa ja rakastaa. Siihen on vain sallittava samat mahdollisuudet kaikille suomalaisille.

Okay, so I'm geeky, but seeing my kitchen scale always makes me want to respond with "HELO localhost" and see if I could talk it into accepting a mail delivery.

(And a part of me wants to upgrade it so it would say EHLO... RFC 5321.)

Happy faces right before putting the ink on the paper. Our small startup was able to raise 1M USD from Lifeline Ventures and Inventure. It was a fascinating process, and a reminder on how different life is outside the bigco.

But everything is looking cool, and we're excited.

(We're also hiring, so drop me a mail, if you're interested in joining - preferably with a CV.)

I'm in Tampere for the conference also known as Mindtrek. It's busy and it's nice to see familiar faces, some of whom I've only met virtually before; and some with whom I've worked before. Everything seems focused on mobile; lots of good discussion on Android, Apple and, of course, Nokia.

Though sometimes this virtual-mobile-thing gets a bit out of hand. I was approached by someone today who asked for my mobile number, twiddling with his phone. I started to give it, and then stopped:

"Hey, didn't I give you my card?"

A short look of confusion. Then:

"Oh, yeah. Forgot that that's why we exchange these cards."